Yiruma - River flows in you <- maailman kaunein biisi <3
Mun oli tarkotus viime yö istua ikkunan vieressä, juoda teetä, fiilistellä kynttilänvalossa ja katsella sadetta. Oli kuitenkin niin ankean pimeetä että tyydyin olemaan sängyllä ja miettimään asioita siinä. Tulihan sitä neljään asti hereillä oltuakin. Jos joku on satuttanut sua, ja ootte riidoissa sen takia, eikä se satuttaja välitä pätkääkään tehdä asialle mitään, eikö olekin aika petetty olo? Ja satuttaa sitten jollain toisella tavalla vielä enemmän. Eikä vieläkään tee asialle mitään. Ei ole pahoillaan, ei mitään. Sun pitäis olla se joka tekee taas kaiken työn sen eteen, ettei olis riitoja. Eikö se oiskin väärin? Eikös? Oon kyllästynyt siihen, että itselläni olisi tuhat ideaa pyytää anteeksi ja selvittää tilanne, mutta toinen ei tajua tehdä yhtään mitään. Odotan ja odotan, mutta turhaan. Sehän vain osoittaa, että ei merkitse sille satuttajalle mitään. Asianhan on pakko olla niin. Mikään ei oo ollu niinku ennen, ja pelottaa ettei tule ikinä enää olemaankaan. Että asiat muuttuu huonompaan. Mulla ei ole mitään käsitystä lähipäivistä ja -viikoista. Ohjat ei oo oikein enää mun käsissä, niin tulee heti paniikki.
Ois ollut niin ihana istua siinä ikkunan vierellä kyynel poskella katsella sadetta, ehkäpä se tänään onnistuisi. Tajusin myös että hehkutin koko kevään kesäöitä. Ne olivat se pääasia kesässä, mitä odotin. Mutta monenako yönä tai iltana oon ollu ulkona, istunu vaan tai käyskennelly ympäri kyliä? Öö kahtena, ja sekin oli Summer Up:ssa eikä kauheeta nautintoa. Ja nyt kesällä piti muutenkin nähdä kavereita tosi paljon, enkä oo nähny melkein yhtään. Iiristä nään joo melkei joka päivä mutta muita. Anttoninkin kanssa piti olla tyyliin joka päivä mutta viikon tai parin viikon välein ollaan tässä nähty. Että jes. Ja mitää en oo tehny kesän aikana. Käyny Tampereella ja Lahdessa. Siinä se, ei mitään muuta kivaa. Mietin yöllä, että entä jos elämä menee myös ohi näin nopeesti. Entä jos kuuskymppisenä tajuaa, että hei, enhän mä ole tehny oikein mitään. Entä jos katuu asioita mitä on jäänyt tekemättä. Ettei ole semmosia hyviä muistoja, sellasia että muistelis "ai että niitä aikoja..". Oon kohta 17v, ja nää 17 vuotta on menny tosi nopeeta. Samat 17 vuotta niin mittariin pärähtää ikää kevyet 34 vuotta. Pelottaa. Ja entäs kun sattuu. Täytyiskö ajatella että tää on sen arvoista. Vaiko että mitä sitä turhia tähän jää kieriskelemään. Vaikkapa parisuhteessa, jos sattuu, onko se luovuttamista erota? Mun mielestä oikeastaan on, koska kaikesta pääsee yli. Yhdessä. Mutta aina täytyis muistaa se että ne omat tunteet ei ole ne ainoat. Ja tuosta elämän ohi menemisestä vielä, ei oikein tule ajatelleeksi että omat vanhemmatkin vanhenevat. Sitten sen tajuaa viimeistään siinä tietyssä vaiheessa. Onko elämällä oikeesti mitään tarkotusta? Mitä järkeä tässä on?
Oikeestaan kuvasin yöllä videonki ja puhuin näistä, mutta ajattelin sitten että ehkä mä mieluummin kirjotan. Sitä paitsi se tarkens ihan sumeeks sen :d Välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään elämän suurimpia kysymyksiä, vaikka sitä ei välttämättä ihan ensimmäisenä haluaisikaan.
olipas kivaa luettavaa!
VastaaPoista